Jännittävien tarinoiden synnyyn sijoilla tulin törmänneeksi muutamaan otteeseen termiin Skinwalker. Joku oli jakanut kuumottavan maantiekokemuksen, ja siihen kommentoitiin, Jep, selkeä Skinwalker, ei epäilystäkään. Jatkoin koluamista. Ja täysin toisella sivulla jaettiin niin ikään tarinoita.
Jälleen kommentti. Niin tuo tapahtui siis Arizonassa. Kannattaisi googlaa vähän skinvalkkereista.
Noudatin kommentoijan kehotusta ja mielenkiinto alkoi heräillä. Lopputuloksena on sitten tämä video. Kerron alussa hyvin pikaisesti Navajo-intiaaneista, josta siirrytään suoraan skinvalkkereihin ja niiden ominaisuuksiin. Loppu on pyhitetty niille tarinoille, joita aiheen tiimoilta löysin. Navajot ovat intiaanikansa, joka elää Yhdysvaltojen lounaisilla alueilla.
Heidän asuttama intiaanireservaatti levittäytyy osittain Arizonan, Jytahin ja New Mexikon maaperälle. Väkiluvun uskotaan olevan 300 000 tienoilla, joka tekee Navajoista yhden suurimmista alkuperäiskansoista Pohjois-Amerikassa. Navajo-intiaanien kirjavasta kulttuurista tiedetään melko paljon, mutta sen uumenista löytyy myös synkempi puoli.
josta he eivät mielellään puhu ulkopuolisille. Tästä syystä tiedot voivat olla ainakin osittain puutteellisia. Legendan mukaan osa navajoista kouluttautuu pahan suoviksi noita tohtoreiksi, joita he kutsuvat nimellä Jinol Galushii. Mä toivon, että mun katsojissa ei ole ketään, joka puhuu tätä ihan äidinkielenä. Tuttavallisemmin Yoshi Nimi kääntyy jotenkuten seuraavanlaisesti.
Sen avulla se kulkee nelinkontin. Heillä on nimittäin taito naamioitua eläimeksi ja jopa muuttua itse sellaiseksi, mutta tuollainen taito ei tule ilmaiseksi. Muualla maailmassa Yoshi tunnetaan nimellä Skinwalker, mutta tällä videolla käytän mieluummin edeltävää nimeä.
Navajo-intiaanien yhteisöstä löytyy paljon parantajia, mutta heitä ei tule sekoittaa Yoshi. Opeissaan parantajien täytyy tutustua sekä hyvään että pimeään magiaan ja ymmärtää niiden toimintaperiaatteet. jotta he voivat harjoittaa parantajan töitä tehokkaasti.
Kaikki oppilaat eivät kuitenkaan pysty käsittelemään niin suurta vastuuta, päättäen lopulta hylätä hyvän ja antautua täysin niin sanotusti pimeälle puolelle. He käyttävät pimeää magiaa omien etujensa tavoittelemiseen, ja jatkuvien rikosten, kuten murhien ja kannibalismin myötä, he menettävät ennen pitkää ihmisyytensä. Siksi en nyt jatkossa puhukaan heistä, vaan niistä.
Eräs Reddit-käyttäjä oli päätynyt keskustelemaan Navajo-parantajan kanssa kulttuurinsa synkemmästä puolesta Tuuba Cityssä, Arizonassa. Intiaani oli suostunut jakamaan Yoshi, eli skinwalkereista, pientä nippelitietoa, jonka jaan puolestani nyt teille vapaasti suomennettuna. Lähdetään liikkeelle.
Ne voivat muuttua miksi tahansa eläimeksi. Suosituimpia ovat koirat, kojootit, ketut, joskus jopa sudet. Se riippuu siitä... Mitä Joshit haluaa tavoitella, ja miksi?
Haju. Joshitt löyhkäävät kammottavalle, koska ne pitävät yllään eläimen nahkaa, jota ei ole käsitelty asianmukaisesti. Kyse ei ole mistään Hugo Bossin nahkarotsista, vaan mädäntyneestä nahkariakaleesta, joka on revitty niskaan suoraan eläimestä. Ne pukeutuvat kuoleman vastenmieliseen aromiin. Joshitt pystyvät liikkumaan nopeasti valtavia etäisyyksiä.
Ne häiritsevät ja vainoavat mielellään ihmisiä, koputtelevat ulko-oviin ja ikkunoihin, juoksentelevat kolistellen talojen katolla, jahtaavat autoja tai esittävät liftaajaa hiljaisella tiellä. Häirintä tapahtuu yleensä yöaikaan, mutta aikaisintaan iltahämärässä ja useimmiten silloin, kun kuu on piilossa ja tuuli puhaltaa joshin pistävän ominaistuoksun mennessään. Viheltäminen pimeän aikaan vetää puoleensa pahoja henkiä. joita navajot kutsuvat nimellä Chindi. Jos vihellät pimeällä, voi lähimaastoon ilmestyä tietämättäsi Yoshi tai useampi.
Ne jäävät kiinnostuneena tarkkailemaan, miksi yrität kutsua luoksesi Chindejä, samoin kuten he tapaavat tehdä. Olen kääntänyt nämä suomeksi parhaani mukaan. Suomennokseen on otettu tarpeen mukaan pieniä vapauksia, mutta niin, että ydin pysyy muuttumatta. Nämä tarinat ovat alkuperäisiä. ...kirjoittajien mukaan tosiaan.
Ajoimme vaimoni kanssa pohjoisessa Arizonassa, maantie 88, Flagstaffin ja Pagein välimaastossa. Kello oli noin yksi yöllä. Olimme molemmat tuolloin vuorotöissä, ja työmatkat ajettiin usein yöaikaan. Hieman edempänä tietä näin muutaman silmäparin kiiluvan ajovalojen loisteessa.
Nostin jalkani kaasupolkimelta ja hidastin vauhtia. jotta välttyisimme törmäämästä tiellä poukkoon leviin metsän eläimiin. Valuimme hiljalleen paikan päälle, ja näimme tien sivussa lauman koiria, kojottea ehkä. Painoin taas kaasua, ja jatkoimme matkaa. Kun olimme ohittaneet koirat kokonaan, vaimoni sanoi, että yksi koirista juoksee auton vieressä.
Vilkaisin olkani yli, ja näin sen myös, noin kuuden metrin päässä autosta. Iskin kaasun pohjaan, ja vilkaisin taakse uudestaan. Näin... Kuinka koira nousi takajaloilleen, en osaa sitä paremmin kuvailla, ja pysyi auton perässä vielä muutaman sekunnin, ennen kuin se kääntyi pois ja katosi pimeyteen.
Tapahtuma kesti kokonaisuudessaan vain kymmenen sekuntia, mutta ne olivat elämäni kauheimmat kymmenen sekuntia. Siitä on jo 20 vuotta aikaa, emmekä ole juurikaan puhuneet asiasta vaimoni kanssa. Tämä tapahtui sisarelleni.
joka tekee hoitajan töitä eri paikoissa. Hänen työnsä vei hänet Navajo-intiaanien reservaattiin. Useimmiten hänen miehensä ajoi hänet töihin ja vuorosta vuoroon, enimmäkseen yöaikaan. Kello oli vajaa kolme aamueella. Siskonini oli lopettanut vuoronsa Tuuba-sitissä keskiyöntienoilla, ja hänen miehensä oli ratin takana.
Seuraava työtehtävä oli Chinlessä, Arizonassa, ja he päättivät ajaa Keyentan kautta. Asumusten katuvalot jakaantuivat kilometrien päähän toisistaan, joten suurin osa tiestä ajettiin pilkkopimeässä. Hän oli puoli unessa, mutta kofeiinin ansiosta vielä valppaana. He eivät olleet nähneet toista autoa tuntikausiin. Sitten hän huomasi, että edessäpäin, noin sadan metrin päässä, jotain oli roiskunut tienpintaan.
Auton alle jääneet eläimet eivät ole mikään uusi näky siellä päin, missä yöt ovat pimeitä ja aitauksia ei juurikaan ole. Kun he pääsivät lähemmäksi, hän näki tummassa lammikossa kimallusta. Hän ajatteli itsekseen, että jäljen täytyy olla tuore, kun veri ei ollut vielä kuivunut.
Jäljen koosta päätellen se oli isosta elämästä peräisin. Hän vilkuili auton ikkunoista, etsien eläimen raatoa lähimaastosta, sitä kuitenkaan löytämättä. Jokin tuntui väärältä.
Kukaan ei olisi ehtinyt noukkia ja hävittää raatoa näin nopeasti. Siskonini ponkaisi korkeampaan asentoon. ja ryhtyi todenteolla skannaamaan ympäristöä.
Hänen miehensä kertoi myöhemmin, että oli myös itse ajatellut mielessään samoja asioita. Nopeasti tämän jälkeen siskoni sydän oli hypännyt kurkkuun, kun tumma siluetti oli noussut vasemmalta puolen pimeää maantietä. Hän ei ymmärtänyt, kuka voisi olla täällä tähän aikaan.
Keskellä ei mitään ja ilman ajoneuvoa. Hahmo seisoi suora selkäisenä katse vastakkaiseen suuntaan. He lähestyivät sitä...
Ja siskon mies kiihdytti vauhtia. Siskoni ei halunnut katsoa, koska hän ei halunnut nähdä jotain, mitä katuisi myöhemmin. Lopulta uteliaisuus kuitenkin voitti, ja hänen silmänsä lähtivät vaeltamaan kuin itsekseen vasemmalle puolelle maantietä. Kun ajovalot vihdoin osuivat siluettiin, se näytti siskon mukaan valkoisiin kaistaleisiin kääriytyneltä henkilöltä. Valkoiset kaistaleet, jotka olivat täynnä verenpunaisia roiskeita.
Hahmo seisoi täysin liikkumatta. Välittämättä lähestyvien ajovalojen loisteesta. Olkapäille ylettyvät hiukset olivat epätasaisesti leikatut. He ohittivat hahmon niin kaukaa oikealta, kun tie antoi myöden. Siskonini ei pystynyt erottamaan kasvoja, koska hahmon katse oli maahanpäin ja kädet nostettuna eteen kuin rukousasentoon.
He ajoivat eteenpäin eikä kumpikaan puhunut sanaakaan. He pääsivät Many Farmsin risteykseen ja kummaltakin pääsi helpotuksen huokaus. Tämä on kai yksi syy siihen, miksi Navajo-kansan vanhimmat kehoittavat välttämään pimeällä ajamista. Seuraavana kommentti äskeiseen tarinaan. Näemme täsmälleen samanlaisen hahmun.
Epätasaisesti leikatut hiukset ja valkoiset kaistaleet talvisessa lumimaisemassa, autiolla alueella pohjoisessa Montanassa, lähellä Rocky Boyn intiaanireservaatta. Kello oli luultavasti lähelle keskiyötä. Se oli vähintään kaksi metriä.
Seisoi täydellisen paikoillaan. Aina siihen asti, kunnes automme oli aivan sen kohdalla. Silloin se lähti juoksemaan tietä pitkin.
Hiukset ja valkoiset kaisteleet ilmassa liehuen. Se oli väritön. Poikani näki sen. Mieheni ja minä näimme sen. Olimme sanattomia. Pysin miestäni kääntämään auton ympäri, jotta voisimme ajaa sitä vastaan ja nähdä paremmin.
Mieheni, joka on syntyperäinen asukas, Vastasi vain empaattisesti ei ja kiihdytti eteenpäin. Tämä tapahtui noin seitsemän vuotta sitten ja muistamme sen elävästi. En koskaan nähnyt sen kasvoja. Hemmetin pitkät jalat, todella laiha, hyytävä muisto.
Navajo-kansalla on kieltämättä varsin kiehtovia tarinoita kerrottavanaan. Kaiken lisäksi he tuntuvat ottavan ne tarinat melko vakavasti. Reddittiin kokemuksiaan jakavien ihmisten tarinat voivat olla tietysti yhtä totta kuin epätottakin, mutta siinä hyvän tarinan ydin piileekin. Ainakin itse pyrin vähentämään öisiä vihellyssessioita seuraavalla mettäreissulla, ihan vaan varmuuden vuoksi.